Reipasta menoa!

Pentu on reipastunut aivan käsittämättömästi. Äskettäin hän istui ratikassa erään rouvan vieressä ja keskusteli hänen kanssaan koko matkan. Toisena päivänä bussista poistuessamme hän otti kiinni aivan tuntemattoman naisen kädestä, kun hän tarjosi apua ruuhkabussista poistumiseen. Vähän aikaa sitten Pentu temmelsi SnadiStadissa yli 4-vuotiaille tarkoitetuissa telineissä ilman ongelmia, jäämättä jalkoihin. Miten nopeasti hän kasvaa! Välillä hän on niin isoa tyttöä, mutta onneksi välillä hän tulee hetkeksi äidin syliin ja on vähän aikaa äidin oma vauva.

Syksyn satoa!

Syksy on ollut kiireinen, mutta hauska. Viime kuukausiin on sisältynyt oleskelua isovanhempien luona, illanviettoja ystävien kanssa, hyviä uutisia, risteilemistä ja uuden oppimista. Molemmat pennut kasvavat vauhdilla ja emokin alkaa päästä vauhtiin. Toivottavasti puhun totta kun sanon voittaneeni pahimman väsymyksen. Vaikka illat pimenevät ja sää on synkeä, tunnen voimieni lisääntyneen. Odotan innolla joulua ja pitkää yhteistä lomaa. Lahjat on hankittu ja suunnitelmat tehty. Nyt vain pitää selvitä matelevasta marraskuusta.

 

 

 

 

Raskaana!!

Sumuiset syksyiset illat ovat täällä. Haikeana palaan muistoissa niihin aikoihin, kun sain tietää odottavani pentujani. Tähän vuoden aikaan olen saanut kahdesti ilouutisen, olet raskaana! Pari iltaa sitten kävin iltakävelyllä rakkaan ystävän ja Pennun kummin kanssa. Pitkästytin häntä muistoillani noista ajoista. Se on uskomaton tunne kun tietää uuden elämän alkaneen sisällään, niin suuresti odotetun lapsukaisen olevan elämänsä alussa.Päällimmäisenä on ilo, mutta seuraavaksi tulee huoli. Raskaus on aika jolloin oppii todellakin pelkäämään jonkun muun kuin itsensä puolesta. Pelon toinen puoli on ilo ja odotus. Se on tunne jota ei voi sanoin kuvata, joka pitää kokea että tietää mistä puhun, se vain säteilee äidistä. Kun tunnet lapsesi liikkeet tai se tunne, kuin maailmassa olette vain te kaksi, se on jotain käsittämätöntä. Nyt kun nuo ajat ovat takanani, muistelen niitä haikeana. Toisen raskauden myötä ymmärrän, ettei ensimmäisen raskauden odotuksen tuomaa tunnetta voi kokea uudelleen. Ensimmäinen kerta on aina ensimmäinen kerta. Kaikki on uutta ja voit keskittyä siihen kaikessa rauhassa ja kirjaimellisesti vain tuijottaa omaa napaasi.

Nyt tuo aika elämässäni on lopullisesti takana. Perheemme on täydellinen ja on aika siirtyä eteenpäin. Muistelen molempien pentujen odotusaikoja suurella rakkaudella, mutta sille tielle en enää palaa. Laitoin äitiysvaatteet myyntiin ja osan luovutin hyväntekeväisyyteen, myönnän että pala meinasi nousta kurkkuun sitä tehdessäni. Toivottavasti ne äidit jotka käyttävät niitä nyt, ovat yhtä onnellisia kuin mitä minä olin ja olen.

 

 

Äiti!!!

Äidit ja tyttäret ovat dilemma. Pienenä tytöt ovat äidin pikkuprinsessoja ja haluavat olla äitiensä varjoja. Usein taas kuulee nurrosikäisten tyttärien äitien pähkäilevän miten tulisivat toimeen hormoonimyrskyjen keskellä. Kun tytär kasvaa ja muuttaa pois, välit usein paranevat. Kun tytär alkaa odottaa lasta suhde muuttuu taas kerran. Pian molemmat ovat äitejä. Raskausaikana on ehkä helpompi puhua äidille raskauden muutoksista ja tuntemuksista kuin esimerkiksi omalle isälle. Äiti tietää mitä toinen kokee. Oma suhde äitiini on ollut ylä- ja alamäkeä. Välimatkamme on tehnyt siitä selkeämmän. Raskausaika ja äitiyden alku on tehnyt sen erilaiseksi. Nyt kahden pienen tytön äitinä olen miettinyt voiko äiti ja tytär olla läheisiä aina ja ikuisesti? Lähes kaikilla ystävilläni on ollut jos jonkinlaista säätöä äitinsä kanssa. Miksi minusta tuntuu, että suhde isään on aina ollut selkeämpi kuin äitiin?

Mutta nyt kun vietimme syysloman heidän luonaan huomaan tilanteen "erikoiseksi". Äitini on mummo, eikä ensisijaisesti äiti. Mummon tehtävä on hemmotella ja olla halaaja. Äiti komentaa ja kasvattaa, hoitaa ja huolehtii. Viikko mummolassa teki hyvää pennuille, mutta viimeiset kolme päivää olivat tiukkaa aikaa äidille. Mummo voi unohtaa sen miten aikoinaan komenteli meitä lapsia ja kuinka kuria pidettiin jo pienestä pitäen. Ymmärrän sen, että elimme metsän keskellä aivan erilaisessa ympäristössä, kuin missä pentuni nyt kasvavat. Mutta kuri oli silloin ja täytyy olla nytkin. Olin yksin lasten kanssa ja vaikka isovanhemmat auttoivat, vastuun kantaa äiti. Oli helpotus tulla kotiin ja tutulle reviirille. Enää en joudu miettimään sitä miten ihmeessä olen saanut pidettyä Pennun hengissä yli kaksi vuotta tai saanko pidettyä Pampulan ehjänä aikuiseksi?!