Äiti!!!

Äidit ja tyttäret ovat dilemma. Pienenä tytöt ovat äidin pikkuprinsessoja ja haluavat olla äitiensä varjoja. Usein taas kuulee nurrosikäisten tyttärien äitien pähkäilevän miten tulisivat toimeen hormoonimyrskyjen keskellä. Kun tytär kasvaa ja muuttaa pois, välit usein paranevat. Kun tytär alkaa odottaa lasta suhde muuttuu taas kerran. Pian molemmat ovat äitejä. Raskausaikana on ehkä helpompi puhua äidille raskauden muutoksista ja tuntemuksista kuin esimerkiksi omalle isälle. Äiti tietää mitä toinen kokee. Oma suhde äitiini on ollut ylä- ja alamäkeä. Välimatkamme on tehnyt siitä selkeämmän. Raskausaika ja äitiyden alku on tehnyt sen erilaiseksi. Nyt kahden pienen tytön äitinä olen miettinyt voiko äiti ja tytär olla läheisiä aina ja ikuisesti? Lähes kaikilla ystävilläni on ollut jos jonkinlaista säätöä äitinsä kanssa. Miksi minusta tuntuu, että suhde isään on aina ollut selkeämpi kuin äitiin?

Mutta nyt kun vietimme syysloman heidän luonaan huomaan tilanteen "erikoiseksi". Äitini on mummo, eikä ensisijaisesti äiti. Mummon tehtävä on hemmotella ja olla halaaja. Äiti komentaa ja kasvattaa, hoitaa ja huolehtii. Viikko mummolassa teki hyvää pennuille, mutta viimeiset kolme päivää olivat tiukkaa aikaa äidille. Mummo voi unohtaa sen miten aikoinaan komenteli meitä lapsia ja kuinka kuria pidettiin jo pienestä pitäen. Ymmärrän sen, että elimme metsän keskellä aivan erilaisessa ympäristössä, kuin missä pentuni nyt kasvavat. Mutta kuri oli silloin ja täytyy olla nytkin. Olin yksin lasten kanssa ja vaikka isovanhemmat auttoivat, vastuun kantaa äiti. Oli helpotus tulla kotiin ja tutulle reviirille. Enää en joudu miettimään sitä miten ihmeessä olen saanut pidettyä Pennun hengissä yli kaksi vuotta tai saanko pidettyä Pampulan ehjänä aikuiseksi?!

Voi Perjantai!!

Jos joskus olenkin tuntenut morkkista siitä, että Pentu on tarhassa ja minä kotona äippälomalla, niin EN tänään!! Lapset osaavat olla rasittavia, hermoja raastavia, kuristettavan ärsyttäviä ja tuhoisia tervejärkisen(?) aikuisen hermoille.

Rakastan sitä pientä karvapäätä suunnattomasti, mutta tänään teki mieli kuristaa se pikku pirulainen. Pentu on oppinut muun muassa kysymään "Miksi?" ja tähänhän ei ole vastausta jota ei voisi jatkaa uudella Miksi-kysymyksellä. Tyyliin...

-Pentu, älä hankaa voita pöytään!!
-Miksi?
-Se sotkee kaikki paikat
-Miksi?
-Voi kuuluu leivälle ja leipä suuhun
-Miksi?... ...
Ja jos häneltä kysyy vastaavaa, vastaus on "Siksi!!" ja iloinen nauru päälle. Suloista? No, hetken aikaa joo, MUTTA...!!!

Tänään hän halusi tehdä kaiken itse ja tasan tarkkaan vastoin äidin pyyntöjä. Päivä kruunautui siihen kun Pentu pudotti lasin lattialle, kiivettyään pöydän ääreen meuhkaamaan. Halusi piparin (Huom!! Vartti ennen ruoka-aikaa, huutaen "EI RUOKAA, PIPARI!!"). Pentu otti tiukan liidon eteiseen siksi aikaa, että sain siivottua keittiön. Tämä kaikki tapahtui noin 15 minuuttia ennen Isäsuden paluuta ja jostain syystä hän arvasi, että jotain oli sattunut. Tunnelma oli ehkä Hieman varautunut. En ole ylpeä itsestäni, mutta pinnani paloi aivan tyystin. Pamautin Pennun kuullen pari ärräpäätä ja jätin hänet yksin istumaan eteisen lattialle, kun raivosin imurille keittiössä. Suunnittelin jo lähteväni lätkimään johonkin suuntaan, kun uros saapuu kotipesään, mutta tänne jäin.

Mitä väliä sillä yhdellä lasilla oikein oli, ei mitään. Mutta sillä hetkellä Äitisusi oli väsynyt ja olo on ahdistunut. Omasta mielestäni olen pääsääntöisesti hyvä äiti - paras mahdollinen Pennulle, mutta joskus se kuppia vaan keinahtaa ja läikkyy. Tekee mieli karata sinne missä pippuri kasvaa, tai minun tapauksessa oikeastaan merille, tällä hetkellä kavereiden tykö Monacon F1 viikolle.

Vanhemmuuden suurin oppimäärä tuntuu muodostuvan syyllisyyden kestämisestä. Tunnen kamalan huonoa omatuntoa siitä, että pinnani palaa enkä jaksa olla läsnä ja selittää kaikkia asioita järkevästi ja rauhallisesti. Morkkista lisää se, että en tehnyt mitään hyödyllistä tai opettavaista hänen kanssaan koko päivänä.

Kummallehan meistä jää suuremmat traumat näistä ajoista?

Monaco-Ville

Radalla

Muistoja menneestä,
Monaco F1 kisat!

Kun pelko tekee pesän!

Kun odotin Pentua luonnollisesti ajatuksissa kävi kysymys siitä mitä jos hän ei ole terve. Mutta se oli vain hetkellistä mietintää joka päättyi siihen, että sitten sen näkee ja kyllä me pärjätään. Tämän raskauden aika ajatus on pyörinyt mielessäni useamminkin. Olemme olleet todella onnekkaita ja totta kai se pelottaa, että milloin onni loppuu. Kaikkihan on ollut hyvin. Minulla on ihana aviomies, mahtava koti ja supersuloisen-upean-mahtavan-täydellinen Pentu. Keikutammeko venettä. Yksi terve Pentu oli siunaus ja onko niitä todellakin pakko olla kaksi? No, mielestämme kuvasta puuttuu palanen. Toinen Pieni Pentu.

 

Viimeisen puolen vuoden aikana olen ollut ehkä liikaakin kasvotusten sen seikan kanssa, että kaikille lapsen saaminen ei olekaan niin helppoa. Usein puhutaan siitä miten yleisiä keskenmenot ovat. Itse en ole sitä kokenut, mutta lähipiirini on. Ystäväpiirini ei ole suuren suuri vaikka kavereita riittääkin, mutta silti viisi ystävääni on kokenut sen - tunteen kun unelma pienestä ihmisestä menee pirstaleiksi.

Viimeiset pari tapausta ovat tapahtuneet raskauteni aikana ja varsinkin se on saanut minut miettimään omaa onneani ja sitä että kaikki on mennyt "liian hyvin". Mietin välillä olenko tehnyt jotain millä olen vahingoittanut tulevaa Pentuani, mitä jos synnytyksessä sattuu jotain, mitä jos, mitä jos??? Keskustelin asiasta neuvolassa ja kuulema en ole poikkeus. Useat Kakkosta odottavat ja varsinkin komannella kierroksella olevat ovat huolissaan lapsen terveydestä Esikoita enemmän. Oli helpottavaa kuulla, että tämä on ihan normaalia. Pelko tekee pesän rintaan, koska olemme onnellisia siitä mitä meillä on ja koska rakastamme niin paljon.

 

Mutta onko onnea maailmassa rajallinen määrä? Miksi sen pitäisi loppua?

 

 

 

 

 

 

 

Tarhasusi ja syyllistetty emo

Ah, loma! Olen lomalla, äitiyslomalla. Voi sitä pahojen katseiden määrää, kun kerroin että jään vapaalle, mutta Pentu viedään tarhaan. Poikkeuksia lukuunottamatta, joka päivä!! Hölmistyneitä ilmeitä, kulmien kohottelua ja lopulta epävarmaa myötäilyä, että niin on parasta Pennulle ja Emolle.

Pentu on vuoden aikana tottunut olemaan tarhasusi ja viihtyy siellä. Äiti taas on väsynyt, kiukkuinen ja ideaton tällä hetkellä. Miksi kiusata kumpaakaan meistä? Mitäs sitten jos ja kun tulee lähtö laitokselle kesken työpäivän? Minne laittaisin hänet, kun kaikki hoitovastuun ottavat ovat arkisin töissä? Tarhaan tietenkin!!

Mielenkiinnolla seurasin mediassa vellonutta keskustelua pienten lasten päivähoidosta. Lapsista joilla ei ole koskaan lomaa. Jotenkin tuntuu hurjalta, jos tällaisia tapauksia on. (Ja varmasti onkin) Olen enkä naiivi, mutta olisikohan asiaa paisuteltu? Määrät tuntuivat aika isoilta. Oli erittäin hyvä, että asia nostettiin esille, mutta tällainen suht tervepäinen ja vastuunsakantava äiti sai taas lisää syitä tarkkailla itseään ja ruoskia huonoudestaan.

Äitiyshän perustuu itsesyytökseen, joka alkaa siitä hetkestä kun raskaustesti on positiivinen ja jatkuu hautaan saakka. Olenko vahingoittanut lastani, kun tuli vietettyä kostea ilta kavereiden kanssa viime kuussa? Hitto, nyt lapseni tulevaisuus on pilalla, kun olen polttanut tupakkaa viimeisen vuoden aikana ennen raskautta! Apua, söin pastoroimatonta rahkaa!! Imetinkö tarpeeksi? Pitäisikö sittenkin antaa vain luomuruokaa? APUA, APUA, OLEN HUONO ÄITI!! Näin se vain menee. Sen lisäksi, että luonnostaan kamppailee syytösten kanssa, ympäristö ruokkii niitä. On "ystävällisiä" tarhantätejä, anoppeja, äitejä, neuvolantätejä, kaikkitietäviä "ystäviä", työkavereita, nimimerkin taakse piiloutuvia kommentaattoreita, median edustajia ja kukkahattutätejä. Kyllä näitä riittää. Hyväähän he (yleensä) tarkoittavat, mutta eivät he aina helpota oloamme. Olen äiti, minua saa neuvoa. Kuka vaan saa tulla kertoa minulle mikä on parasta Pennulleni, koska minähän en sitä en voi tietää!!!