Kohti uutta...

Olen kolmekymmentä vuotta sitten, kaukana Itä-Suomessa syntynyt tyttö, nainen, susilapsi, joka on kasvanut aikuiseksi ja muuttanut kaupunkiin. Oman reviirin löytäminen ja lauman rakentaminen on ollut haastavaa, mutta kasvattavaa.

 

 

Korpimaisemat on muuttunut Helsingin lähiöksi ja ikuinen vaeltaja on tehnyt pesän ja opetellut kasvattamaan jälkikasvua toisen levottoman sielun kanssa.

Perässäni kulkeva, ja maailmaa ihmettelevä pentuni on pian kaksi vuotta ja kohta hänestä tulee isosisko. Tämä emo on onnellinen aina silloin, kun ei ole paniikin vallassa, miten ihmeessä selviän tästä kaikesta?? Tuleeko tästä selviytymistarina vai ei, se jää nähtäväksi!